lauantai 12. marraskuuta 2016

Lastenhoitaja etsii töitä. Ja itseään.

Jos sisustaminen tuottaa sietämätöntä tuskaa, niin tuottaa sitä työasiatkin. Tässä pari viikkoa lomaillessa oon ehtinyt pyörittää aika paljon ajatuksia päässäni.
Kyllä mulla oli ihan selvät sävelet, että mihin töihin mun on mahdollista täällä mennä/hakea/päästä. Ja oonkin jo pari kuukautta edistänyt asioita, ottanut selvää, suunnitellut ja kirjotellut sähköposteja. 
Lastenhoitajan vakituisia paikkoja ei kovin paljon tule auki. Lisäks ne todennäköisesti menee tutuille, jo pitkäänkin sijaisuuksia tehneille hoitajille. On siis ryhdyttävä pikimmiten tekemään itseään tutuksi sijaisuuksien kautta. Kymmeniä eri päiväkoteja, satoja eri lapsia, aamuisin tieto että minne tänään vai ei minnekään.


Ja sitten kävin eräässä päiväkodissa kaupungilla. Viimeksihän oon käynyt päiväkodissa vuonna 2008 kun suoritin ensimmäistä harjoitteluani.
No, päiväkotirakennus oli pieni ahdas talo, jossa oli pieni mutainen piha. Lapsia valtava määrä ja kahdesta hoitajasta kumpikaan ei ollut ihan varma, missä meidän kysymä taapero on.
Meinasin saada slaagin ja sen jälkeen oon vaan kauhistellut, että en mä voi tollaseen ryhtyä. Mähän oon tottunut siihen, että tunnen kaikki lapset ja perheet henkilökohtaisesti, ja että tilaa on joka puolella, ja varsinkin että todellakin tiedän missä kukakin on ja mitä tekemässä.
En epäile, etteikö hoitajat hoitais työtään hyvin ja lapsilla olis hyvä olla päiväkodissa, mutta kun oon tottunut ihan erilaiseen menoon, niin tuntuu ihan kauhistuttavalta ajatukselta itseäni ajatellen.

   Pieniä ryhmiähän ei oo enää missään. Ryhmistä ei tän kunnan tuilla laiteta pystyyn, enkä edes tunne täältä alan ihmisiä, saati että löytäisi sopivan paikan.
Olisinko yksityinen perhepäivähoitaja kotona?
Perhepäivähoitajahan on sellainen naisihminen, jolla ei oo mitään oikeeta koulutusta ja joka nyt vaan on sattunut jäämään kotiin, kun ei oo oikeisiin töihinkään viittinyt lähteä... Vai onko?
Perhepäivähoitaja on yksin töissä, koti täynnä ihmisten lapsia kaikki päivät. Mutta tulis ne lapset ainakin tutuiks ja ryhmä olis pieni. Yksinyrittämiseenhän mä oon tottunut ja kaikki byrokratia on hyvin tuttua.

 
Rahan takiahan töissä käydään, ei oo tarkotuskaan olla hauskaa, mutta pidemmän päälle saattaa hirttää kiinni, jos joka aamu töihinlähtö v*tuttaa ja iltaisin jo alkaa miettimään, että mitenköhän sitä taas seuraavan päivän sinnittelee.
Viimiset kaks vuotta yrittäjänä ja lastenhoitajana oli ihan tolkuttoman raskaita ja ahdistavia. Ei työnteko tai hoitolapset sinänsä, mutta kaikki taustalla pyörinyt uhkailu ja painostus vei voimat siitä päivittäisestä työstä. Ei jaksanut joka viikko askarrella ja lähteä metsään retkelle, kunhan nyt sai porukan syötettyä, kuivitettua ja nukutettua.
Olin mielestäni ihan paska lastenhoitaja, vaikka tiesin kyllä koko ajan, mistä väsymys ja ahdistus johtuu. Tuskan aiheuttaja poistui tänä syksynä, mutta ei silti ollut yhtään vaikea päätös lopettaa yrittämistä. Viimeiset kaksi päivää töissä tuntu vihdoin siltä, että työ on mukavaa ja oon hyvä siinä, ahdistus helpotti.
Viimeisistä hyvästeistä hoitolapsien ja heidän vanhempiensa kanssa myös tiesin, että oon tehnyt jotain oikein. Että oon hyvä lastenhoitaja. 

Haluaisin vastakin olla hyvä lastenhoitaja. Tykkään lapsista, tykkään siitä aitoudesta ja välittömästä palautteesta, tykkään ilosta ja tykkään harmituksestakin, siitä että voin lohduttaa ja auttaa.  Tykkään olla lasten kanssa, ottaa syliin ja hassutella. En tykkää siitä, että lastenhoito suoritetaan liukuhihnalta.
Mutta jos en voi/jaksa/pysty olemaan hyvä lastenhoitaja, niin tekisin mieluiten jotain muuta. Sisustaisin päivät pitkät. Enää pitäis jonkun maksaa siitä mulle. Mutta nyt alkuun pitää tehdä just sitä työtä, mitä sattuu saamaan. Alotan maanantaina haastattelulla ja loppuviikolla selvitetään päivähoitohenkilön kanssa yrittämistouhuja.


Toivottavasti löydän tossuilleni oikean suunnan.
  

1 kommentti: